Ihmiset lähes poikkeuksetta hämmästyvät, jos kerron heille, etten todellakaan ole romantikko, kuulemma vaikutan juuri sellaiselta. Ilmeisesti näytän kiltiltä naapurintytöltä, joka uskoo ikuiseen rakkauteen. Paskat olen, ja loukkaannun aina hieman, kun ihmiset pitävät minua tällaisena. Okei, olen herkkä, aivan liian tunteellinen ja edelleen hiukan ujo, mutten haluaisi, että ihmiset huomaisivat näitäkään piirteitä minussa. Haluaisin olla vahva ja itsenäinen nainen, en itkua tuhertava lässyttäjä. Nimittäin ainakin itsenäiseksi olen vähän olosuhteidenkin pakosta tullut, vahvakin olen tietyissä asioissa, mutta näitä piirteitä ihmiset eivät ilmeisesti minusta näe. Lisäksi vaikka olen herkkä ja tunteellinen, ei se tarkoita, että olisin romantikko.
Osa minusta on jo luopunut toivosta löytää ylipäätään ketään, tai uskoa, että tuolla jossain joku oikeasti olisi minuun ihastunut. Tiedän, että aina, kun joku minua ylipäätään lähestyy, ei heidän mielessään varmasti ole mitään vakavampaa. Ei ainakaan sen jälkeen, mikäli tutustuisimme paremmin. Tämän vuoksi osin tahtomattakin en päästä itseäni ihastumaan keneenkään, enkä päästä ketään liian lähelle. Kuten sanoin, olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, ja tämän vuoksi yritän suojella tunteitani. Toki minun on ylipäätään vaikea uskoa, että joku todella pitäisi minusta, kun en itsekään pidä itsestäni. Enkä kai muuten olisi edelleen sinkku, jos olisin niin mahtava tyyppi...
Liikutun, ahdistun, iloitsen ja koen kaiken siis todella voimakkaasti. Osaksi tämä johtuu surkeasta itsetunnostani. Otan muiden kommentit helposti itseeni, ja pelkään jatkuvasti, etteivät muut pidä minusta. Kuitenkin myös ilon kyyneleet virtaavat helposti, esimerkiksi aina kun tajuan, kuinka mahtavia ystäviä minulla onkaan, ja kuinka kiitollinen heidän osastaan minun elämässäni olen. Toisaalta olen myös todella empaattinen, samaistun helposti ja olen surullinen nähdessäni toisten surua. Saatan itkeä nähdessäni esimerkiksi liikuttavan videon, oivaltavan elämänohjeen tai vaikkapa vähän näitä molempia. Ristiriitaista ehkä, mutta romanttiset eleet ja leffat sun muut koen helposti naurettavina ja korneina. Samaistun enemmän sellaisiin tarinoihin ja tyyppeihin, joissa elämä ja mieli täysin fucked up, kuten vaikkapa Skins-sarjan hahmoilla (kyllä, tämä teinisarja on edelleen ehkä paras sarja ikinä, mitä tiedän). Tällaisten ihmisten rakkaustarinatkin herättävät tunteita, mutta Hollywood-tyyppiset lässytykset vain lähinnä huvittavat.
Kyllä minä rakkauteen tavallaan uskon, mutten vain omalla kohdallani, ainakaan romanttiseen sellaiseen. En siis itse ihastu helposti, osaksi tosin yritän ihan tarkoituksella olla päästämättä tunteitani tai odotuksia liian suuriksi, mutta eihän tunteitaan voi oikein pakottaa, eli osaksi tämä on ihan luonnollinen osa minua. Toisaalta taas minun on vaikea uskoa, että kukaan ihastuisi minuunkaan.