Taisin vähän huijata teitä, kun väitin aikoinani, että olisin päässyt yli eräästä pojasta, Surffarista. Tai ehkä yritin hujata itseäni. En nimittäin halua myöntää oikein itsellenikään, että olen kohta vuodenpäivät haikaillut sellaisen pojan perään, jota en edes oikein tunne kunnolla. Ei sellainen nyt enää oikein tähän ikään kuulu... Mutta totuus on, että mietin häntä päivittäin.
En tiedä, olenko kehittänyt hänestä vain sellaisen ruumillistuman, mihin kohdentaa miehen-, rakkauden- ja läheisyydenkaipuuni. Voi olla. Joka tapauksessa toivon koko ajan salaa, että törmäisin häneen sattumalta jossain, ja mietin miten tilanne voisi siitä kehittyä. Nämä ovat tosiaan jääneet ihan vain haaveiksi, oikeassa elämässä en ole nähnyt koko tyyppiä pitkään aikaan, en edes kuullut hänestä yhtään mitään viime kirjoitukseni jälkeenkään. Tai no okei, tosiaan ne pari tykkäystä olen saanut Facebookissa kuvilleni, hei wuhuu...
Hän ei ole erityisen hyvännäköinen, eikä vaikuta edes erityisen älykkäältäkään. Olen nimttäin heikkona fiksuihin poikiin ja etenkin älykkääseen huumoriin, ja esimerkiksi Freelancer täyttää nämä molemmat ehdot. Itse asiassa häntäkin olen vähän viime aikoina ajatellut. Mutten sillä tavalla pakkomielteisesti (kuten siis Surffaria), vaan törmäsin häneen ihan eräässä lehtijutussa, ja hyvin hän näyttää elämässään menestyvän ja tekevän juuri sitä, mitä aikoinaan sanoi haluavansakin tehdä.
Mutta takaisin Surffariin. Jotain erityistä hänessä on. Katselin häntä sillä silmällä jo ennen kuin tunsimme toisiamme yhtään. En oikein tiedä, mutta ehkä hän oli pannut tämän merkille, koska ihan sattumalta emme tutustuneet, vaan ihan tarkotuksella hän halusi minuun tutustua. Tuli muka juttelemaan ikään kuin kavereilleni, jotka hän tunsi etäisesti, mutta oikeasti tuli juttelemaan minulle. Hän on toki ollut aloitteellisempi (no kai, jos en tee ikinä alotteita), mutta juttumme eteni hyvin hitaasti ja lopulta, ja sen ainoan kerran, päädyimme samaan sänkyyn, eikä seksi ollut edes hyvää. Sen jälkeen koko juttu onkin junnannut paikoillaan, tai oikeastaan edestakaisin, ja hän on käyttäytynyt hyvin ristiriitaisesti. Nämä ylipitkät yhteydenpitokatkokset ovat ärsyttävimpiä. Tämä viimeisin nyt on ihan omaa laatuaan...
Hänessä on myös paljon, mitä minusta puuttuu. Tiedättehän ne lukuisat rakkaustarinat, missä yläluokan porvarisperheen ja köyhän työläisperheen lapset rakastuvat toisiinsa, ja siksi kaikki on niin hankalaa? No, tunnen olevani sitä köyhälistöä. Olen ihan tavallisen duunariperheen lapsi, sellaisesta suvusta, missä opiskelupaikka yliopistossa on jokin suurikin ansio. Vanhempani ovat vähän juntteja, eivät harrasta tai tee mitään siistiä, enkä tee minäkään. Säästäminen on heillä niin vahvasti selkäytimessä, ettei uutta astianpesukonetta voi ostaa, vaikka se on vanha, kulunut, energiasyöppö ja välillä sekoilee, koska se toimii vielä. Kirpparilta ostetaan kulahtaneita Marimekon vaatteita jos nitä halvalla saa, vaikka ne olisivat vähän väärän kokoisiakin, koska Marimekko on ilmeisesti jokin suurikin merkkivaate. Tavaran laadusta voidaan tinkiä, mutta määrästä ei. Lomaksi kelpaa hyvin se äkkilähtönä ostettu tuttu ja turvallinen Playa de Ingles. Rahan puutteestahan tässä missään ei ole kysymys, vaan nuukuus sinällään on hyve. Lisäksi olen avioerolapsi, en luota äitiini ja isäni ajatusmaailmaa en muuten vain käsitä. Halailu koetaan hieman vaivaannuttavana ja tunteista ei juuri puhuta.
Surffari sen sijaan... Hänen perheensä tekee vieläkin yhteisiä lomamatkoja milloin mihinkin siistiin paikkaan jonnekin mahdollisimman kauas. Jonnekin missä voi surffailla, vuorikiipeillä, lumilautailla, sukellella, riippuliitää tai vittu vaikka purjehtia luksusjahdilla auringonlaskuun. Kaikki ovat tietenkin hyvissä duuneissa, hyvännäköisiä, merkkivaatteissa ja hyväkäytöksisiä. Tunnetaan tärkeitä ihmisiä ja tuetaan lapsia jokaisessa elämäntilanteessa. Rahaa tulee ja menee paljon, mutta rakkaus on ja pysyy.
Mitähän helvettiä minä olen tällaisten ihmisten rinnalla?
Tiedän, että minun pitäisi unohtaa koko tyyppi, mutta ei hitto tämä on vaikeaa. Tai vaihtoehtoisesti voisin toki yrittää itse ottaa häneen yhteyttä, ja katsoa jos tästä jutusta nyt voisi edes tulla yhtään mitään. Mutta ei, sitä en halua tehdä. Kun en oikein halua myöntää kellekään, edes itselleni, olevani ihastunut. En halua saattaa itseäni sellaiseen tilanteeseen, jossa minä olen se enemmän kiinnostunut osapuoli, tai pahimmasa tapauksessa ainoa kiinnostunut... Voihan sillä olla jo joku markkinointifirman pomon tytär käsipuolessa. Koska jos juttu ei toimi, haluan että se on minun päätös ja tahto olla jatkamatta sitä.
Ja vielä ihmettelen, miksi olen ikuisesti yksin...
P.S. Vaihdoin Surffarin ja Freelancerin nimet vähän paremmin kuvaavammiksi, vaikka eivätpä ne nyt vieläkään mitään luovuuden riemuvoittoja ole.