Tänään olin tyytyväinen peilikuvaani. En siksi, että olisin yhtäkkiä mielestäni huikaisevan kaunis, sillä tiedostan, että siellähän ne jenkkakahvat, selluliitit ja mahamakkarat edelleen ovat, ja naamakin on vähän oudon näköinen. Silti peiliin katsoessa hymyilytti. Yleensä tunnen vastenmielisyyttä peilikuvaani kohtaan, mutta tänään suhtauduin siihen jotenkin ymmärtävän hellästi. Siinä minä nyt olen, vähän hassun näköinen ja kaikin puolin epätäydellinen, mutta eikös me kaikki olla. Sehän meistä mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia tekeekin. Minä olen nyt minä, eikä asiaa voi muuttaa. Sitä sen sijaan, miten itseän kohtelen, voi muuttaa. Ja sen voin aloittaa jo tänään.
Aloitin ihmissuhteitteni pohdinnalla. Minulla on perhe, ja vaikka en aina heitä ymmärräkään, he ovat ainoa perheeni. Huonomminkin lähtökohdat olisivat voineet olla. Vanhempani ovat aina halunneet minulle parasta, ja minun olevan onnellinen - vaikka joskus toteutuskeinot siihen ei ehkä olekaan olleet parhaat mahdolliset. Olen ehdottomasti perheeni hankalin lapsi, se joka on aihettanut eniten huolta ja murhetta vanhemmilleni johtuen masentuneisuuteen taipuvasta mielestäni. Myös sisaruksilleni on ollut aina raskasta kuunnella itsesääliäni ja itsevihaani, ja minulla on ollut isojakin riitoja heidän kanssaan aiheesta. Joka tapauksessa perhe on omalla tavallaan aina yrittänyt tukea minua, ja minun tulisi olla tästä kiitollisempi.
Minulla on paljon ihania tuttavia, mutta sitäkin rakkaampia sydänystäviä. Näiden merkitys elämässäni on vaihdellut elämäntilanteeni ja asuinpaikkakunnan mukaan, mutta en voi väheksyä heidän merkitystä elämälleni. Sanoisin, että ystävien merkitys, heidän arvonsa, neuvonsa, asenteensa ja tukensa ovat muokanneet aikuista minääni kaikista eniten. Kiitos heidän, olen muuttunut paljon hyvään suuntaan.
Mitä miehiin tulee, mitään vakavaahan minulla ei koskaan ole ollut tosiaan. Mutta tajusin tässä erään seikan. Pohdin, olenko koskaan todella edes halunnut seurustella? Toki olen kaivannut läheisyyttä ja rakkautta, välillä paljonkin, mutta että ihan poikaystävää. Olen kyllä luullut haluavani sellaisen, mutta luulen, että alitajuisesti olen tiennyt viihtyväni paremmin yksin. Tajusin, että olen halunnut poikakaveria, koska minulla ei ole koskaan ollut sellaista. Että minussa olisi muka jotain vikaa, kun kukaan ei minua ole "huolinut". Tarvitsin poikaystävää lähinnä itsetuntoni takia, en siksi että olisin aidosti halunnut olla parisuhteessa. Myös parisuhteelliset kaverini ovat saaneet minut ajattelemaan, että itsekin tarvitsisin parisuhteen. Todellisuudessa taisin kaivata enemmän niitä sinkkuystäviäni, kuin sitä poikaystävää...
Eli syyt parisuhteen haluamiseen ovat olleet vääriä. Uskon, että olen onnellisempi yksin, ja olen aina ollut. Tykkään siitä, että saan itse päättää, mitä teen elämässäni. Olen vapaa tulemaan ja menemään, ilman että kenelläkään on siihen nokan koputtamista. Jos haluan mennä vuodeksi työharjoitteluun Japaniin, puoleksi vuodeksi reissaamaan Australiaan tai vaikka ihan viikonlopuksi kaverille kylään, voin toteuttaa sen ilman kyselemästä keneltäkään. Ja paljon hauskempaa se onkin sinkkuna. En ole tilivelvollinen kenellekään tekemisistäni, ja voin vapaasti tutustua, treffailla, flirttailla, pussailla tai vaikka harrastaa seksiä kenen kanssa haluan, ilman että loukkaan toisen tunteita. (Olen nimittäin erittäin tiukka sen suhteen, että jos ollaan parisuhteessa, niin silloin myös ollaan vain sen yhden kanssa.)
Mitä sitten, jos en ole ikinä seurustellut? Miksi sen pitäisi olla jotenkin noloa? Okei, minulla on ehkä joitain kokemuksia ja opetuksia elämästä vähemmän, mutta ehdin ne hankkia myöhemminkin. Sitä paitsi myös sinkkuus opettaa paljon, ja kavereillekin jää enemmän aikaa. Enkä edes ole vielä tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa on ollut tunne, että haluaisin jakaa hänen kanssaan koko elämäni. Uskon, että parisuhteen, perheen ja pysyvyyden aika koittaa minulle vielä, mutta ei ihan vielä. Minulla on monta seikkailua elettävänä yksin.
Pärjään siis vallan mainiosti yksin. On vain muistettava, että voin olla hyvä tyyppi, vaikken koskaan olekaan seurustellut. Tämä on minun elämäni, minun tarinani, eikä sen tarvitse kulkea samalla tavalla tai samassa järjestyksessä kuin muiden.
Päätin muutenkin satsata omaan hyvinvointiini. Se onnistunee liikuntaa lisäämällä ja ravintoa parantamalla. Liikun kohtuullisesti nytkin, mutta kesällä tämä on vähentynyt, joten nyt syksyksi on luvassa skarppausta, mutta lempeällä otteella ja kroppaa kuunnellen. Myös ruokavalioni on terveellinen, mutta päätin viilata sitäkin kuntoon. Ykköspaheeni, eli erittäin suuren irtokarkkien kulutuksen, korvaaminen terveellisillä herkuilla on ykköstavoitteeni. Aloitin ostamalla raakakaakaota, mantelijauhoa, steviaa ja chia-siemeniä. Mahdollisimman luonnomukaiset proteiiniherat ovat ostoslistallani seuraavana. Vaikka vähän epäileväni protskulisien suhteen olenkin, se näyttää olevan kelpo ainesosa terveellisempien herkkujen valmistamiseen, ainakin jos uskoo useimpia treeniblogeja. Kalliitahan tämä aineet ovat, mutta elämä on täynnä valintoja, eikä oma hyvinvointi voi olla huono sijoitus. Olen onnekas saadessani käydä osa-aikatöissä, joten minulla on varaa myös arjen luksukseen ja parempaan elämänlaatuun. En nyt väitä, ettei hyvinvoiva voisi olla ilman näitä terveyshömpötyksiä, mutta kokeilla aina voi, ja tuskin näistä haittaakaan on. :) Haluan löytää minulle sopivan ruokavalion, sellaisen joka maistuu ja tuntuu hyvältä, eli jossa voin hyvin sekä fyysisesti että psyykkisesti, ja painokin pysyy samalla kurissa.
Lisäksi opiskelut tulisi hoitaa ja työt siinä sivussa. Yritän ajatella asian näin, että olen onnellisessa asemassa, että minulla on sekä hyvä opiskelupaikka että mukava työpaikka, ja ihan jo tämän vuoksi yritän panostaa niihin, mutta omien voimavarojen rajoissa.
Eköhän tämä tästä. Olen valmiina uuteen syksyyn. Ripaus romantiikkaakaan ei olisi pahasta, mutta se ei saa olla päällimäisenä mielessä. Elämässä on monia muitakin asioita, enkä tosiaan oikeasti edes haluaisi vielä löytää sitä oikeaa, koska vielä ei tosiaan ole sen aika. Toki mukavia poikia voisi silti tulla vastaan, vaikka ne eivät elämän rakkauksia olisikaan... ;)
Tavoitteeni on siis kohdella toki muita, mutta ennen kaikkea itseäni hyvin tulevana lukuvuonna. Koska elämässäni on peraatteessa kaikki hyvin, on vain itsestäni kiinni, miten siihen suhtaudun, ja millaiseksi sen teen.