Olin eskarissa se, joka oppi ensimmäisten joukossa lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja kertomaan, mitä kello on. Ensimmäisellä luokalla koulussa tunsin hieman turhautuneisuutta, minähän osasin jo kaikki nämä jutut! Toinen luokka koulussa sai minut taas innostumaan, nyt sain opetella vihdoinkin jotain uutta! Muistan elävästi, miten juttelin silloisen parhaan ystäväni (tämä samainen Milka-Maaria) kanssa ja kerroin, miten paljon vaikeammalta kakkosluokka tuntui, ja hänen mukaansa se taas oli paljon helpompi. Metin, miten ihmeessä hän voi olla tätä mieltä, kunnes tajusin, että kaikki ykkösluokalla ollut oli hänelle uutta, ja hänen piti oikeasti tehdä paljon töitä oppiakseen lukemaan.
Opiskelu ei koskaan ollut minulle vaikeaa peruskoulussa. Muistin ja hahmotin reaaliaineiden kokonaisuudet, osasin ratkoa matemaattisia ongelmia, ja kirjoitin sujuvia tekstejä. Opettajat olivat tyytyväisiä, ja vanhemmat ylpeitä. Tunsin olevani jollain tapaa muita parempi, jollain mitattavalla tavalla. Ajattelin ilmeisesti if you can't measure it, it doesn't exist. Muut olivat ehkä jollain tapaa suositumpia, kauniimpia ja sosiaalisempia, mutta sitä oli vaikea mitata, minun arvosanani sen sijaan on ylemmällä taholla annettu totuus!
Muistan vieläkin sen kerran, kun sain 8 matematiikan kokeesta. Olin silminnähden pettynyt itseeni ja häpeissäni. Kahdeksan! Koe ei ollut ollut erityisen vaikea, ja monet minua "huonommat" olivat saaneet parempia tuloksia... Enkö ollut enää hyvä siinä ainoassa asiassa, missä olin luullut olevani? Mitä minä sitten olen, olenko mitään?? No, seuraavaan kokeeseen luin taas paremmin, ja tämän jälkeen tuttu kiitettävien sarja jatkui tavalliseen tapaansa.
Vieraat kielet olivat (liikunnan lisäksi) ainoa aine, johon minun piti tosissani panostaa saamatta silti kovinkaan kummoisia tuloksia. Tämä tuotti toki pettymystä, mutta toisaalta minulla ei ollut edes kiinnostusta saada hyviä arvosanoja englannista, koska ei minua pidetty siinä hyvänä. En ottautkaan kielten arvosanoista sen suurempaa painetta. Tämähän oli sitä paitsi lähinnä vain sanojen ulkoa opettelua, ei siinä älykkyyttä tarvinnut! Minä onneksi kuitenkin osasin ratkoa ongelmia, hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja kirjoittaa pohdiskelevia esseitä. (Ironista sinällään, sillä nykyään pidän kielten, etenkin englannin, osaamista yhtenä tärkeimpänä ominaisuutena. Ihan jo siksi, että vieraat kulttuurit, maat ja kansainvälisyys ovat suuria mielenkiinnon kohteitani. Lisäksi olen tajunnut, että todellinen kielitaito on paljon muutakin kuin ulkoa opettelua...)
Lukiossa muut alkoivat jo kiriä omaa osaamistani, mutta aloin vain tekemään hiukan kovemmin töitä, ja pysyin edelleen kiitettävissä arvosanoissa. Itsetuntoni määräytyi paljon arvosanojeni mukaan. En voinut olla tuntematta ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ylioppilasjuhlissani, kun sain ihailua (varsin vaatimattomasti koulutetulta) suvultani, olinhan "suvun ylpeys", minulla oli "kaikki mahdollisuudet edessäni tällaisilla numeroilla" ja niin edelleen. Hiukan parit ei-kiitettävät arvosanat häiritsivät itseäni, mutta mielestäni todellisesta älykkyydestä ja yleissivisyksestä kertovat aineet, eli matematiikka, äidinkieli ja reaaliaineet, olivat onneksi erittäin hyviä.
Vasta yliopistossa akateeminen itsetuntoni alkoi musertua, ja samalla koko muukin itsetunto. Aloin saamaan ensimmäistä kertaa elämässäni hylättyjä tenteistä. Kaverini saivat parempia arvosanoja kuin minä. Samat ala-asteen ajatukset nousivat esille: enkö enää ollut hyvä edes siinä ainoassa asiassa, missä olin ollut?
Kun en voinut enää loistaa opinnoissani, oli parannettava muita osa-alueita elämässäni. Ensimmäisenä oli vuorossa sosiaalinen elämä. Pääsin kuin pääsinkin ujouden kuorestani, sosiaalinen piirini kasvoi, ja sain uusia ystäviä, ja tunsin välillä jopa olevani osa porukkaa (!!). Aloin käymään kuntosalilla, ja aloin hallita kehoani ja jaksoin juosta kauemmin. Ulkonäköäni yritin kohentaa kosmetiikalla, ripsienpidennyksillä ja uusilla vaatteilla. Kielitaitoani lähdin kasvattamaan ulkomaille. Mutta olin näissä asioissa auttamattomasti jäljessä muita, joten kirittävää oli paljon. Sitä mukaa kun taitoni paranivat, tavoitteet kasvoivat. En koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä olin, aina oli joku kaveri, joka on parempi minua.
Tai siis on. Koska ei tämä ole mitään jo taakse jäänyttä elämää, vaan ihan nykypäivää.
Olen hirvittävän kova vertailemaan itseäni muihin. Minun on vakea aidosti olla iloinen tosten saavutuksista tuntematta kateutta. Mutta tosiasia on se, etten ole missään erityisen hyvä. Tunnen olevani riittämätön, kun aina löytyy kauniimpia, laihempia, menestyneempiä, itsevarmempia, sosiaalisempia, arvostetumman työpaikan omaavia, kovakuntoisempia, rikkaammat vanhemmat omaavia, mukavampia, hienomman kämpän omaavia sekä niissä opinnoissa paremmin pärjääviä. Kaikilla tuntuu olevan vielä lisäksi joku erityistaito tai menestys jo varhaislapsuudessa aloitetussa harrastuksessa. Tunnen olevani aina askeleen jäljessä. En enää voi oppia missään yhtä hyväksi kuin joku, joka on soittanut pianoa tai hyppinyt kuperkeikkoja 4-vuotiaasta lähtien. Minulla ei tällaista maagista taitoa ole. Tai mitään taitoa. En ole missään paras. En ole mitään.
Kuitenkin, jos ihan puhtaan objektiivisesti asiaa tarkastelee, harvoin nämä kaikki hyvät ominaisuudet tai pirteet esiintyvät yhtäaikaa yhdessä ja samassa ihmisessä. Se kadehdittavan kaunis on töissä lähikaupassa, menestyneen perheen lapsella on vaikeuksia läpäistä kursseja, laajan kaveripiirin omaavalla ja sosiaalisesti arvostetulla ihmisellä on ylipainoa ja opinnoissa menestynyt on onneton. Itse kuitenkin näen vain ne kadehdittavat piirteet toisissa ihmisissä, vain ne, joissa muut ovat minua parempia.
Mutta ylipäätään, miksi olen niin ankara itselleni? Minun pitäisi edes olla niin täydellinen? Mitä sillä saavuttaisin loppujen lopuksi, että olisin parempi kuin joku toinen? Sitä paitsi täydellisyys on tylsää. Virheet, epävarmuudet ja heikkoudet tekevät meistä inhimillisiä, mielenkiintoisia ja persoonallisia. Kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Sitä paitsi nämäkin asiat ovat kovin katsojasta kiinni, mitä edes ylipäätään pitää hyvänä.
Do what you can, with what you have, where you are.
Yritän kuitenkin parhaani, niin kuin varmasti useimmat meistä. Sen pitäisi riittää, enempää en edes voi.
I am enough.
Kuva täältä.